Pieni pellavapää seurailee pihalla perhosia ja ihmettelee miten kaikki toimii. Miksi ne näyttävät tuolta? Mistä nuo värit tulee? Mitä perhosten sisällä on, lisää pieniä perhosia? Vanhempieni ja lastenhoitajieni riesaksi tiedonjanoni ja haluni ymmärtää maailmaa on aina ollut suurta. Muistan 5-vuotiaana tentaneeni lastenhoitajaa siitä mistä kynnet koostuvat ja mistä kukat on tehty. Myöhemmin opintojeni myötä sain näihin kysymyksiin syväluotaavia vastauksia aina solutasolle asti. Rasittavien kysymysten lisäksi keksin omia taideprojekteja, joista naapuritkin saivat osansa. Tarina kertoo (ja kuvat todistaa) että samoihin aikoihin olin marssinut naapuriin ystäväni luokse päälläni vain äidin rintaliivit,
yöhousuni, huiviväkerrelmä päässäni ja ilmoittanut että tulin nyt esittämään vatsatanssia. Minulle on edelleen mysteeri mistä 5-vuotias lapsi keksi esittää juuri vatsatanssia, mutta viehtymys lajiin on selkeästi ollut minulla jo varhain.
Tiedonhaluni ajoi minut opiskelemaan solu-ja molekyylibiologiaa. Pääsin heti valmistuttuani oman alan töihin ja sillä tiellä olin viisi vuotta. Kuten kerroin, olen kuitenkin aina ollut luova ja veto taiteiden puolelle on ollut suurta. Käytyäni taidepainotteisen lukion ajattelin kuitenkin hankkia
“oikean ammatin” tulojeni turvaksi. Laboratoriossa häärätessäni ajatukseni
seilasivat jatkuvasti uuden taulun suunnitteluun tai tanssikoreografian miettimiseen. Tunnollisena henkilönä koin huonoa omatuntoa siitä etten
ollut täysillä mukana siinä mitä tein töissä. Jos en koe panostavani tarpeeksi töihini, niin ahdistun. Tässä tapauksessa paino on juuri siinä etten ollut enää itse täysin mukana,
vaikka tutkimukset, joiden eteen tein palkkalaisena töitä
olivat tärkeitä ja koskettivat monen ihmisen elämää. Alkoi vain tuntua siltä ettei
tämä ole enää minua varten, etten käytä täyttä potentiaaliani.
Minulla on jo pitkään ollut olo että minua revitään kahteen suuntaan. Tiede ja taide yrittävät molemmat voittaa minua puolelleen. Minulle on aina ollut selvää että
olen enemmän taiteilja kuin tieteilijä. Vastaus on löytynyt
yhden kysymyksen kautta: kumpaa ilman en voisi elää? Olen monesti kironnut mielenkiinnon
kohteitani sillä molemmat vaativat omistautumista.
Toisen valitseminen lähes vääjäämättä johtaa toisen laiminlyöntiin. Voi olla että ongelma on
myös luonteessani. Kun keksin kiinnostua jostain aiheesta niin panostan siihen sata lasissa.
Viime syksynä alkoi olla selvää että vaikka solujen sielunelämä olikin minusta kiehtovaa,
niin lopulta minun täytyi antautua taiteen vietäväksi. Tiesin että tämä päivä koittaisi
ennemmin tai myöhemmin. Tiesin että tämä oli asia, joka minun oli koettava, hyvässä ja pahassa, ainakin oppisin jotain. Yksi asia vähemmän kaduttavana mummelina, ainakin uskalsin kokeilla unelmaani ja yrittää. Sukulaisteni kauhuksi ja omaksi ihmetyksekseni irtisanoiduin vakituisesta työstäni ja päätin astua polulle, jonka määräpäätä ei vielä näy. En tiedä kuinka monta mutkaa, kiveä ja kantoa edessäni on ja kuinka monta kertaa eksyn polultani matkalla kohti määränpäätäni. Metsäinen polku ei kuitenkaan ole synkkä ja pelottava, vaan valoisa ja kaunis. Vaellan siellä mielelläni hetken tutkien maailmaa taiteilijan silmin.